Egyptin varjo on Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen opiskelijoiden kurssiprojekti, joka kulki Egyptin loisto -näyttelyn rinnalla syksyn ja kevään 2020–2021. Opiskelijat tutustuivat kurssin aikana Amos Rexin näyttelyn esineisiin, pyrkien kuuntelemaan esineiden omia tarinoita. Kuka oikeastaan kertoo kenen historiaa? Mitä näyttelyssä ei näytetä, eikä sanota? Miksi kolonialismista ei puhuta?

Tällä sivulla voit tutustua kurssiosallistujien pohtimisprosesseihin, sekä osallistua niihin itse. Voit myös ladata ja tulostaa itsellesi Egyptin varjo -julisteen, tai hakea sellaisen ilmaiseksi museosta tai museokaupasta.

Mitä ajatuksia ja tunteita tekstit ja merkinnät sinussa herättävät? Mistä joudut itse oppimaan pois, jotta voit luoda tilaa uusille näkökulmille, toisin ajatteluille?

Tekijät: Kataja Ekholm, Noora El Harouny, Riikka Haapalainen, Jonna Halli, Miina Kanko, Melanie Orenius, Saban Ramadani, Säde Rinne, Lumi Wiikari

Monisuhteista loistoa

Egyptin loisto -näyttely lupaa aikamatkaa muinaiseen loistoon. Tämä lupaus kutsuu ihailemaan haudoista esiin kaivettuja esineitä, jumalkuvia ja vainajia. Loiston lupaus on kuitenkin hierarkkisesti arvottava. Se pitää sisällään mahdollisuuden loiston sammumiseen; siihen että Egypti olisi jo vuosituhansia sitten menettänyt loistonsa, ja että kaikki sen jälkeen tullut olisi vain romahdusta, rappiota ja ei-merkittävyyttä.

Sammuneen loiston narratiivi luo tilaa toisenlaisille loistoille ja sankaritarinoille —  vallanotoille. Niistä osoituksena on Egyptin loisto -näyttelyssä pieni tila, jossa kerrotaan 1800-luvun eurooppalaisista arkeologeista, antiikkikauppiaista ja seikkailijoista. Heistä tuli merkittäviä kuljettaessaan pyramidien salakammioista jännittäviä  ja eksoottisia hauta-aarteita eurooppalaisille markkinoille.

Modernin ajan kaivaustyöt faaraoiden haudoilla on esimerkki kolonialismin ja eurooppalaisen nationalismiajattelun rantautumisesta Egyptiin. Kolonialismi näkyy myös Egyptin loisto -näyttelyssä, jossa keskeisinä toimijoina ja samaistumisen kohteina ovat kaivausoperaatioita johtaneet valkoiset miehet. Eurooppalainen mies representoidaan mittauslaitteiden ja tallennusvälineiden haltijana, joka tuo tietoa ja järjestystä egyptiläiseen kaaokseen, pölyyn ja likaan. Arkeologien työn hitaus ja vaivalloisuus korostuu; kaivausten eettisiä kysymyksiä ei esitetä.

Siksi Egyptin loiston lupaama aikamatka ei vie matkalle vuosituhansien taakse. Eikä näyttelyn kirkkaimmissa rooleissa ole muinaiset esineet tai niiden tekijät. Aikamatka alkaa 1800-luvun arkeologisilta kaivauksilta, jotka osaltaan loivat modernia, kolonialistiseen ajatteluun perustuvaa museoideologiaa.

Mil­lais­ta­ko­han on olla muinainen kivinen ka­la­pa­let­ti?

Nykyään, minä vain makaan tässä.

Katsellen silmälläni.
Ja ihmiset katsovat minua takaisin. Tuijottavat.
Nuo oudot haavoittuvaiset olennot. He eivät ole ikuisia, kuten minä.
Kuinka paljon aikaa on kulunut?

He eivät koske minuun enää, eivät oikeasti.
Eivät tee minulla värejä, eivätkä tanssi tahtiini.
Ei ole maata, eikä lämpöä, eikä tähtiä.
Ei elämää, mutta ei myöskään kuolemaa.
Ei ole jumalia.

En ole nähnyt joen virtaavan niin pitkään aikaan,
että olen unohtanut sen kutsun.

Varjot, kaavat

Nämä ääriviivat hahmottelevat pintaa, joka on Sekhmetin* patsaan kautta varjostunut museon lattiaa pitkin, museon seinään. Piirrän Sekhmetin patsaan selkäpuolen kautta heijastuvan varjon.

Välissämme on litoposteria, litoposterin ja käteni välissä on piirrin. Välissämme on myös paljon muita kerroksia, joita en täysin ymmärrä, ne eivät näy yhtä selkeästi kuin voimakas musta varjo näkyy kirkkaanvalkoisella paperillani.

Yritän hahmottaa sen, mitä Sekhmetin patsaalla on minulle kerrottavana. Se on hankalaa, koska patsas on päätetty valaistavan tietyllä tavalla, asetettavan tiettyyn kohtaan, tiettyyn kokonaisuuteen, tietyssä tilassa, tietyssä ajassa. On päätetty nostaa patsas esille, Sekhmetin hahmona, vierailijoiden tarkkailtavaksi. Näin tätä kuuluu katsoa, näin patsasta lähestytään. Sinä katsot, sinua katsellaan.
Tätä kaavaa on soveliasta noudattaa.

Mittaan etäisyyttä minun ja Sekhmetin välillä jäljittämällä patsaan varjoa. Varjoon sekoittuu oma varjoni ja museon rakenteista kimpoaa lisää varjoja. Tässä me olemme, Sekhmetin patsaan varjo, minun varjoni, museorakennuksen varjot.
Sydänvarjot, puolivarjot, ympäristöään hämärämmät alat.
Mistä nämä varjot koostuvat? Kuka varjostaa ketäkin?
Ovatko varjomme yhteen summattuna: hahmottomia, hahmotelmia,
hah-, hah, hahmoja?

Entä miten tämän rakennuksen ovet ja seinät läpäistään? Miten varjo(ni) onkaan ohittanut vaappuvan jonon muita varjojanoisia ja päässyt laskeutumaan pimeään tilaan, jonka lattialla kontatessa tulee sellainen olo, että eihän tätä näin kuulu katsoa, eikä täällä näin kuulu liikkua? Ketä t(ä)ällä liikutetaan? Kuka liikkuu, kuka kiikkuu jähmettyneenä, maaten hiljaisten verhojen huokausten jatkeena?

Palikkana.

Kannan valkoisen paperirullan ulos pimeästä tilasta. Aukaisen sen ja tarkkailen piirtämiäni varjoista muodostuneita kaavoja. Leikkaan kaavat irti ja annan niiden siirtyä uudelle pinnalle.

Onko Sekhmetin patsaan varjo nyt vapaa vai entistä enemmän kadoksissa? Pitäisikö kaikki piirtämäni varjot liittää yhteen vai irroittaa kaava toisesta, yhdistää, purkaa, ja repiä uudestaan irti?
Uudelleenkaavoittaa, varastaa jonkun toisen varjo,
paikata sillä musta aukko?
Missä alkuperäinen varjo sitten on? Kuka näkee sen?

Huomaan uusien kaavojen synnyttävän uusia varjoja.
Varjon varjon varjon varjon varjoja.

Joku sanoi, että varjo on sellainen, jonka vierailija unohtaa museoon, kun sade on lakannut.

*Sekhmet: soturijumalatar, parantava jumalatar, pelon rakastajatar, verilöylyn valtiatar, naarasleijona.
Hän, joka raatelee, jonka edessä pahuus vapisee ja jonka hengitys loi aavikon.

  • Tässä voit jakaa ajatuksiasi meille.
  • Täytä tämä, jos toivot vastausta viestiisi.